Median herättämät ristiriitaisetkin mielipiteet ovat aihe, jolta ei voi välttyä. Missään. Mitenkään. Itselleni kurssin tärkein opetus oli, ettei niitä pitäisikään juosta pakoon. Kaikista huonoin vaihtoehto on ummistaa silmänsä ja kuvitella, että voimme elää ”pää pussissa kiven alla” (kuten eräällä lapsuudenystävälläni oli tapana sanoa). Elämää ei voi juosta karkuun, ja media on kiistatta osa elämäämme.

Elokkaan näkökulmasta tarkasteltuna työelämä näyttäytyy varsin raakana niille, jotka eivät osaa käyttää tietokonetta. Toisaalta on pohdittava, mitä tapahtuu kun nykyiset diginatiivit koululaiset saapuvat työelämään rytinällä ja valtaavat lisää alaa. Työntuntien merkitseminen manuaalisesti tietokoneelle tuntunee heistä vähintäänkin kivikautiselta – kun suurille ikäluokille kyseessä vaikuttaa ainakin joidenkin kohdalla olevan enemmän kuin suuri painajainen.

Itse koen olevani tietyllä tavalla diginatiivi, kuten ikään kuuluukin. Silti en koe kännykän tai tabletin kasvaneen kiinni omiin käsiini. Uudet ohjelmat omaksun nopeasti, mutta en jatkuvasti julkaise twiittejä twitterissä – totta puhuakseni en tee sitä lainkaan – tai tsekkaa facebookkia tunnin välein. Näin ollen Kirsti Lonkan Diginatiiveja ja digisiirtolaisia (http://psykologinenpaaoma.fi/2013/09/03/diginatiiveja-ja-digisiirtoilaisia/) herättää hauskoja ajatuksia. Toden totta, yläasteikäisenä tietokoneella vittämäni tunnit kuluivat lähes kokonaan messengerissä ystävien kanssa jutellen. Tietokone onkin siis väline, jonka avulla käyttäjä ei ”haudo depressiivisenä itsetuhoisia ajatuksia, vaan on sosiaalinen” (Lonka, K., Psykologinen pääoma, kirjoitus, löydetty 14.10.2014). Lonka esittää myös kiinnostavan ajatuksen ja pohdinnan aiheen siitä, että aivokehityksen ja tulevaisuuden suunnasta ei kukaan vielä varmaksi tiedä. Aika näyttää mitä tuleva tuo tullessaan.

Kasdigit-kurssi opetti pohtimaan eri tavalla omaa suhtautumista erilaisiin tietokoneen käyttäjiin. Kirjoitukset digitaalisten medioiden käyttömahdollisuuksista työnhaussa laittoivat päivittämään omaa ansioluetteloa ja pohtimaan, onko se sittenkään tätä päivää, vai auttamatta liian vanhanaikainen. Netin kautta itseään toteuttavia ei kannata tuomita liian herkästi. Jokainen meistä käyttää digitaalisia medioita omalla tavallaan. Tärkeää on vain varmistaa, ettei kenestäkään tule Apulannan sanoin ”koneeseen kadonnut”.

Virtuaaliryhmät ovat aiheena kiinnostavia. Miten verkostoidutaan ja samaistutaan kurssikavereihin, joita ei itse asiassa fyysisesti näekään edessään? Itse olen opiskellut kaksi vuotta verkon välityksellä ja hyödyntänyt verkko-opintoja jo aiemmin, joten verkossa ”verkostoituminen” ei tunnu enää yhtä vieraalta kuin ensimmäisellä kerralla. Silti kaipaan fyysistä ”turvaa” ja lämpöä, jota paikan päällä nähty ja yhdessä esseetä vääntävä ryhmmä tuo mukanaan. Kotona kun kirjoittaen ainoa lämmittävä asia on sylissä ylikuumentuva tietokone.

Asiaa toiselta kantilta tarkastellen kannatan verkko-oppimisympäristöjä enemmän kuin lämpimästi. Ne ovat tarjonneet mahdollisuuden opiskella ”eri paikkakunnilla” kotoa käsin. Lisäksi esimerkiksi Kasdigit-kurssiin kuuluvan ryhmämielipidekirjoituksen työstäminen wiki-ympäristössä oli pelastavaa. Näin jokainen ei ole sidottuna tapaamaan tiettyihin kellonaikoihin, jotka eivät kuitenkaan koskaan sovi kaikille ja työmäärä jakautuu täysin epätasaisesti. Wikissä jokainen kirjoittaa silloin kuin ehtii, ja tiettyjen aikaraamien sisällä tekstin työstäminen on mahdollista paljon joustavammin.

Digitaalinen media jatkaa tukevaa roolia opinnoissani verkko-opintoina. Aion edelleen opiskella kieliä hyödyntämällä verkosta löytyvää musiikkia ja laulujen sanoituksia sekä sanakirjoja. Myös ikisuosikkini kielten oppimiseen – ohjelma nimeltä Duolingo – säilyy apunani ja motivoijana. Dokumentit, artikkelit ja erilaiset mielipidekirjoitukset laajentava näkemyksiä ja auttavat prosessoimaan opittua. Toisinaan edelleen kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa – tämänkin aion opinnoissani muistaa.