keskiviikko, 15. lokakuu 2014

Merkityksiä oppimisesta

Median herättämät ristiriitaisetkin mielipiteet ovat aihe, jolta ei voi välttyä. Missään. Mitenkään. Itselleni kurssin tärkein opetus oli, ettei niitä pitäisikään juosta pakoon. Kaikista huonoin vaihtoehto on ummistaa silmänsä ja kuvitella, että voimme elää ”pää pussissa kiven alla” (kuten eräällä lapsuudenystävälläni oli tapana sanoa). Elämää ei voi juosta karkuun, ja media on kiistatta osa elämäämme.

Elokkaan näkökulmasta tarkasteltuna työelämä näyttäytyy varsin raakana niille, jotka eivät osaa käyttää tietokonetta. Toisaalta on pohdittava, mitä tapahtuu kun nykyiset diginatiivit koululaiset saapuvat työelämään rytinällä ja valtaavat lisää alaa. Työntuntien merkitseminen manuaalisesti tietokoneelle tuntunee heistä vähintäänkin kivikautiselta – kun suurille ikäluokille kyseessä vaikuttaa ainakin joidenkin kohdalla olevan enemmän kuin suuri painajainen.

Itse koen olevani tietyllä tavalla diginatiivi, kuten ikään kuuluukin. Silti en koe kännykän tai tabletin kasvaneen kiinni omiin käsiini. Uudet ohjelmat omaksun nopeasti, mutta en jatkuvasti julkaise twiittejä twitterissä – totta puhuakseni en tee sitä lainkaan – tai tsekkaa facebookkia tunnin välein. Näin ollen Kirsti Lonkan Diginatiiveja ja digisiirtolaisia (http://psykologinenpaaoma.fi/2013/09/03/diginatiiveja-ja-digisiirtoilaisia/) herättää hauskoja ajatuksia. Toden totta, yläasteikäisenä tietokoneella vittämäni tunnit kuluivat lähes kokonaan messengerissä ystävien kanssa jutellen. Tietokone onkin siis väline, jonka avulla käyttäjä ei ”haudo depressiivisenä itsetuhoisia ajatuksia, vaan on sosiaalinen” (Lonka, K., Psykologinen pääoma, kirjoitus, löydetty 14.10.2014). Lonka esittää myös kiinnostavan ajatuksen ja pohdinnan aiheen siitä, että aivokehityksen ja tulevaisuuden suunnasta ei kukaan vielä varmaksi tiedä. Aika näyttää mitä tuleva tuo tullessaan.

Kasdigit-kurssi opetti pohtimaan eri tavalla omaa suhtautumista erilaisiin tietokoneen käyttäjiin. Kirjoitukset digitaalisten medioiden käyttömahdollisuuksista työnhaussa laittoivat päivittämään omaa ansioluetteloa ja pohtimaan, onko se sittenkään tätä päivää, vai auttamatta liian vanhanaikainen. Netin kautta itseään toteuttavia ei kannata tuomita liian herkästi. Jokainen meistä käyttää digitaalisia medioita omalla tavallaan. Tärkeää on vain varmistaa, ettei kenestäkään tule Apulannan sanoin ”koneeseen kadonnut”.

Virtuaaliryhmät ovat aiheena kiinnostavia. Miten verkostoidutaan ja samaistutaan kurssikavereihin, joita ei itse asiassa fyysisesti näekään edessään? Itse olen opiskellut kaksi vuotta verkon välityksellä ja hyödyntänyt verkko-opintoja jo aiemmin, joten verkossa ”verkostoituminen” ei tunnu enää yhtä vieraalta kuin ensimmäisellä kerralla. Silti kaipaan fyysistä ”turvaa” ja lämpöä, jota paikan päällä nähty ja yhdessä esseetä vääntävä ryhmmä tuo mukanaan. Kotona kun kirjoittaen ainoa lämmittävä asia on sylissä ylikuumentuva tietokone.

Asiaa toiselta kantilta tarkastellen kannatan verkko-oppimisympäristöjä enemmän kuin lämpimästi. Ne ovat tarjonneet mahdollisuuden opiskella ”eri paikkakunnilla” kotoa käsin. Lisäksi esimerkiksi Kasdigit-kurssiin kuuluvan ryhmämielipidekirjoituksen työstäminen wiki-ympäristössä oli pelastavaa. Näin jokainen ei ole sidottuna tapaamaan tiettyihin kellonaikoihin, jotka eivät kuitenkaan koskaan sovi kaikille ja työmäärä jakautuu täysin epätasaisesti. Wikissä jokainen kirjoittaa silloin kuin ehtii, ja tiettyjen aikaraamien sisällä tekstin työstäminen on mahdollista paljon joustavammin.

Digitaalinen media jatkaa tukevaa roolia opinnoissani verkko-opintoina. Aion edelleen opiskella kieliä hyödyntämällä verkosta löytyvää musiikkia ja laulujen sanoituksia sekä sanakirjoja. Myös ikisuosikkini kielten oppimiseen – ohjelma nimeltä Duolingo – säilyy apunani ja motivoijana. Dokumentit, artikkelit ja erilaiset mielipidekirjoitukset laajentava näkemyksiä ja auttavat prosessoimaan opittua. Toisinaan edelleen kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa – tämänkin aion opinnoissani muistaa.

maanantai, 22. syyskuu 2014

Media, oppiminen ja minä


Ensimmäinen asia, joka minulle tulee mediasta ja lapsuudestani mieleen ovat äänikirjat. Kasettinauhurin hurina, käännä sivua -äänet sekä satumaiset seikkailut erityisesti Pocahintasin matkassa lämmittävät mieltä edelleen. Jos syksyn harmaus ja sade masentavat, ota mukava asento, klikkaa tästä ( https://www.youtube.com/watch?v=21rv0ao6feo ) ja nauti Tuulen väreistä.


Palatakseni menneeseen kasetit lienivät helpotus vanhemmilleni - olin niin aktiivinen lapsi, että oli erittäin harvinaista todeta minun kykenevän  keskittymään yhteen asiaan yhtä pitkään. Ehkä satukasetit antoivat juuri sopivasti tilaa omalle mielikuvitukselle, kuka tietää. Edelleen mielestäni on tärkeää niin yksilönä kuin työn kauttakin muistaa, että oppimista ei tapahdu, ellei oppija koe olevansa turvassa. Sen turvan voi tarjota joku pienikin signaali tai muistoja herättävä asia. Pienistä asioista rakennetaan tärkeitä kokonaisuuksia.


Radio oli lapsuudessani auki harvemmin. Se oli varattu siivoushetkiä varten. Itse olin aktiivisena päiväkerholaisena äidin apuna aina pölyjen pyyhkimisestä lieden kuuraukseen asti laulamalla aina radion tahdissa. Kaikkia sanoja en kuullut tai ymmärtänyt, joten ne täytyi paikkailla. Lopputuloksena kehitin radiosta soivista kappaleista ja television mainoksista muun muassa "Kaikki keeerralla osta, Nuljun kartanosta!" -mainoslaulun. Todellisuudessahan kyse siis oli Kuljun kartanosta - ehkä olisin lapsena halunnut käydä siellä useammin?


Viisivuotiaana sain oman ensimmäisen kännykkäni ja voisin todeta, että sen jälkeisten miltei 17 vuoden ajan kehitystä ei ole voinut pysäyttää. Tietokonetta aloin käyttää alakoulusta lähtien. Kaikista eniten rakastin kirjoittaa, ja kun olin ensin kirjoittanut kuulakärkikynällä päivän tapahtumat päiväkirjaani siirryin tietokoneen ääreen kirjoittamaan novelleja, matkakertomuksia, fantasiatarinoita, runoja ja lauluja. Tietokone tarjosi mahdollisuuden työstää oma tekstiä uudestaan ja uudestaan. Ilman että tarvitsi viikon välein käydä pyytämässä isältä uutta pyyhekumia. Tai edes kuukauden. 


Heti alusta asti tietokoneen käyttöön harjoittivat erilaiset pelit. Niitä pelasin suhteellisen paljon, ja väitän niillä olleen tärkeän yhteyden tietokoneen käytön hahmottamiseen liityviin seikkoihin. Niiden kautta kehittyi myös vieraan kielen taito, kommunikointi sekä muun muassa sanaluokat, sijamuodot ja mikäpä olisi yhtä tärkeää kuin saada vanha kunnon Pacman hirviöitä karkuun!


Opin nopeasti ja olen melko kärsimätön. Työstän mielelläni kymmentä asiaa mielessäni samanaikaisesti, olen mukana erilaisissa toiminnoissa ja harrastuksissa ja ylläpidän mielelläni useita sosiaalisia suhteita. Olen kertakaikkisesti aina menossa. Ja mielellään aina oppimassa. Koska erittäin paljon on tullut opittua sosiaalisten kontaktien ja ennen kaikkea vuorovaikutustilanteiden lisäksi myös koneen ääressä istumalla ja lukemalla, tietoa etsimällä sekä kirjoittamalla (tässä kohtaa painotan, että kirjoittamalla P-A-L-J-O-N), olemme tietokoneeni kanssa hyvin ystävystyneet. Emme kulje aina yhdessä, mutta muistamme toisemme aina tarvittaessa.


Media ei siis itselleni ole maailman keskipiste, mutta se vaikuttaa pakostakin meihin jokaiseen. Ja mikäpä ei olisi niin helppoa ja vaivatonta kuin ottaa vanhaan tuttuun yhteyttä facebookin välityksellä. Kynnys lähestyä ihmisiä madaltuu, on hauska hahmottaa edes jollain tasolla mitä toisille kuuluu. Media on apuväline, mutta ei edelleenkään mitenkään voi korvata aitoa vuorovaikutustilannetta. Vaikka voisit istua kahvilassa "kahvilla Skype läppärin ruudusta itseäsi toljottaen, jotain silti puuttuu. Ihmisen lämpö ei välity median kautta. Kuumentuneen läppärin sitten kylläkin, mutta niitä ei voine laskea ihan samaksi asiaksi. 


Muutaman vuoden omillaan asuneena olen huomannut, että median käytöstäni uupuu kuitenkin jotain tärkeää. Nimittäin uutisten kuuntelu. Mikäli satun ne ohimennen bussikuskin radiosta kuulemaan olen kyllä korva tarkkana tai mikäli sattumaisin käännän television kolmoselle seitsemän tai kymmenen uutisiin, katson ne kyllä. Silti huomaan, että oma-aloitteisesti en jaksa uutisiin ja maailman konflikteihin liiallisesti perehtyä. Tässäpä saman tien uusi kehityskohde. Jos aloittaisi niistä kymmenen uutisista. Tai lukisi joskus lehdestä muutakin kuin otsikot, kaikista mielenkiintoisimmat artikkelit ja tietysti ne sarjakuvat...


Oppia ikä kaikki!